Kello oli kaksi viime yönä, kun tuijottelin hymyileviä kasvoja. Ulkona oli pimeää ja tuuli heilutteli puita. Istuimme piharappusillamme ja minua pelotti. Minua pelotti sekä ympäröivä pimeys että mahdollinen sairaalareissu.

Varttia aikaisemmin heräsin siihen tunteeseen, että kaikki ei ole hyvin. Minusta vain tuntui siltä, että vauva ei saa henkeä. Nousin ylös ja kiiruhdin vauvanhuoneeseen. Hän tuntui nukkuvan, mutta hengitys kuulosti oudolta. Ei mennyt kauaa, kun vauva nosti päänsä ylös ja yskäisi. Tiesin salamannopeasti mistä oli kyse.

Kurkunpääntulehdus.

Vihaan sitä sanaa. Olen joutunut käyttämään sitä noiden lasten kanssa ihan liikaa. Tämä oli kuopuksellekin jo toinen kerta.

Nostin vauvan syliini ja hän alkoi itkeä ja haukkoa henkeään. Huikkasin miehelleni "auta" ja heti perään sen vihaamani sanan. Mies nousi sängystä ja aloin pukea vauvaa pihavaatteisiin. Tiesimme molemmat, että ulkoilma auttaa.

Siellä pimeydessä pikkuinen rauhoittui ja katseli minua luottavaisin silmin. Ei hän osaa epäillä ja ihmetellä, että "äiti, mitä ihmettä me teemme ulkona tähän aikaan?". Hän vain katseli ja hymyili, kun vastasin katseeseen. Höpsöttelimme ulkona aikamme kunnes totesin, että tulehdus on rauhoittunut tarpeeksi. Vauvakin alkoi olla jo nälkäinen.

Otin hänet suosista viereeni ja rinnalle. Siihen hän jäi vatsan täytyttyä kuorsaamaan levottomasti.

Hän söi yön aikana enää kerran. Levoton hän oli, mutta kaikesta huolimatta nukkui hyvin. Ihana pieni :) <3 Kun aamu koitti, tiesin, että taas selvittiin ilman apuja :)

Onneksi on mies, johon tukeutua tilanteessa kuin tilanteessa ja kellonajasta huolimatta <3