Esikoiseni syntyi suunnitellulla sektiolla perätilan vuoksi.

Toista odottaessa pahin painajaiseni oli sektioon päätyminen. Kaduin sitä miksi vaadin aikaisemmalla kerralla perätilan vuoksi sektiota. Olisi pitänyt edes yrittää.. Ja olisihan vauva voinut kääntyä vielä loppumetreillä. Sektio tehtiin raskausviikolla 38+2.

Puhuin neuvolassakin sektiopelostani. En missään nimessä halunnut siihen.. Olin niin onnellinen, kun vauva asettui heti pää alaspäin eikä missään vaiheessa osoittanut merkkejä toiseen suuntaan. Odotin sitä hetkeä, kun lapsivesi menee tai supistukset alkavat ja saamme lähteä sairaalaan ja kokea sen "normaalin" version synnytyksestä :)

Pääsimme muuttamaan uuteen kotiin viikkoa ennen laskettua aikaa. Sain laitettua vauvanhuoneen kuntoon ja tehtyä kaikenlaista pientä ennen kuin se päivä sitten koitti. Raskausviikkoja oli 40+5 ja esikoinen sattui olemaan biologisella isällään.

Olin siirrellyt huonekaluja tuvan puolella ja aherruksen jälkeen menin sitten hetkeksi lepäämään. Nukuin parin tunnin päikkärit ja kun heräsin, tunsin nipistyksen vatsasssani ja samassa housuni kastuivat. Menin pesuhuoneeseen ja sama toistui. Vettä tuli ihan vähän kerrallaan eikä sellaista valtavaa lorahdusta, josta olin kuullut.

Supistuksia tuli heti aika pienillä väliajoilla. Puoli tuntia oli pisin väli. Siivoilin esikoisen huoneessa ja odottelin miestä kotiin. Ilta meni supistuksia seuraillessa ja vasta aika myöhään illalla tajusin soittaa sairaalaan ennen nukkumaanmenoa.

He halusivat meidät sinne koska lapsivettä oli mennyt. Lapsivesi olikin sitten vihertävää ja jouduin jäädä tarkkailuun. Mies lähti kotiin nukkumaan ja minä valvoin yön nousten seisomaan 10min välein vastaanottamaan supistuksia. Ne tulivat ihan kellontarkasti.

Aamulla lääkäri asensi ballongin nopeuttamaan avautumisvaihetta, jonka tiedettiin venyvän minulle tehdyn konisaation vuoksi. Se oli TUSKAA. Ihan kuin supistus olisi ollut päällä koko ajan. Meni muutama tunti, niin pallo tuli ulos ja olo helpotti. Supistuksia tuli melko tiheään ja yritin vain pysyä pystyssä ja liikkua mahdollisimman paljon. Ei mennyt kovin kauaa kun siirryimme synnytyssaliin. Supistukset olivat jo todella voimakkaita. Kun vauvan sydänääniä seurailtiin, huomattiin, että ne heikkenivät aina supistuksen tullessa. Se pelotti.

Jossain vaiheessa lääkäri mainitsi sanan sektio ja tuntuu kuin maailma olisi pysähtynyt. Se oli viimeinen sana, jonka olisin halunnut kuulla. Toki ymmärsin, että se tehdään mikä on vauvan kannalta parasta, mutta pettymys oli valtava.. Elättelin vielä toiveita, että sektiolta kuitenkin vältyttäisiin, mutta sitä onnea ei sitten kuitenkaan tapahtunut.

Sain illalla epiduraalin, joka onnistui vasta n. 7 piston jälkeen. Olin jo kuullut miten vauvan päätäkin näkyi. Supistukset olivat aivan järkyttäviä ja olin niin väsynyt, että olisin nukahtanut missä välissä tahansa jos olisin saanut siihen mahdollisuuden. Tuntui, että joku oli koko ajan törkkimässä ja tutkimassa. Minä, joka olin haaveillut mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä, makasin sängyssä yltä päältä johdoissa.

Kun lopullinen sektiopäätös tehtiin, myös epiduraalin vaikutus lakkasi. Kiljuin lisää ja mieskin alkoi olla aika hermostunut. En sitä kuitenkaan saanut, vaan kärsin jonkun aikaa supistuksista täysin "turhaan". Olin niin pettynyt, peloissani, vihainen ja väsynyt, että en osannut kuin itkeä. Se oli aivan hirvittävää. Ja kun miestä ei päästetty leikkaussaliin, tuntui kuin viimeinenkin mahdollisuuteni jotenkin vaikuttaa johonkin mitä minulle tapahtuu oli kadonnut.

Olin leikkauksen ajan hereillä ja itkin. Siinä sitä oltiin taas.

Tunne oli sen kaiken jälkeen niin uskomattoman ihana, kun pikkuinen vauva tuotiin lähelleni. Häntä pidettiin siitä kasvojeni edessä todella pitkään ennen kuin hänet vietiin pois. Rakastin sitä pientä pakettia välittömästi <3 Tiesin, että hänet vietäisiin isälleen ja isi saisi pitää hänestä huolen kunnes pääsisin itse heräämön kautta osastolle.

Tällä kertaa en ollut heräämössä niin takussa kuin viisi vuotta aiemmin. Vaikka olinkin todella väsynyt, niin en olisi millään malttanut odottaa, että pääsen katsomaan vauvaa ja miestäni. Heräämössä oli pimeää ja hiljaista. Oli myöhäinen ilta. Supistukset olivat kestäneet 25 tuntia ennen kuin pikkuinen poikamme syntyi kiireellisellä sektiolla.

Hoitaja soitti pojan mittoja pyynnöstäni. Muistan miten rutistin sitä pientä paperinpalaa rintaani vasten. Se oli pariin tuntiin ainut asia, jota sain pojastani lähelleni.

Toipuminen oli todella pitkä ja raskas. Hoitajat vihjailivat, että toipuminen oli hitaampaa, koska sektiopäätös oli minulle henkisesti niin raskas. Mutta kun hakasia poistettiin 10 päivää myöhemmin niin syykin selvisi. Haava oli pahasti tulehtunut ja se aukesi osittain. Toipuminen kesti vielä pitkään.

En tiedä pääsenkö tuosta synnytyksestä koskaan yli niin, että voisin vielä harkita lisää lapsia. Kolmattahan en saa enää alakautta yrittääkään, joten sektio on ainut vaihtoehto. Seuraavaa saa alkaa yrittää vasta vuoden kuluttua, joten on tässä aikaa harkita :)

Palkintona oli onneksi ihana pieni poika, jota rakastan niin niin kovasti <3 <3