Nämä tilanteet ovat keskenään kuin yö ja päivä. Okei, on siinä ainakin yksi yhdistävä tekijä. Nimittäin vauva :) Mutta muuten ovatkin melkolailla keskenään erilaisia.

Olen elänyt vauvan kanssa yksinhuoltajana siitä hetkestä, kun tajusin olevani raskaana siihen asti, kun vauva oli 1v4kk. No yksinhuoltaja olen ollut sen jälkeenkin, mutta tuon rajapyykin jälkeen luonamme asui isi. Ei biologinen sellainen, mutta kuitenkin enemmän isi kuin moni biologinen yhteensä.

Tuo vauva on nyt jo yli 5-vuotias ja meitä on mieheni kanssa siunattu myös toisella lapsella, joka on nyt puolivuotias.

Kokemusta on siis molemmista tilanteista.

Aloitetaan äitiyspakkauksesta, koska se oli minulle tärkeä asia ja yksin ollessa se oli yksi niistä asioista, joka satutti.

2008: Muistan sen kuin eilisen päivän, kun ilmoitus äitiyspakkauksen saapumisesta postiin tuli. Lähdin hakemaan sitä heti. Postissa tajusin, että sehän on aika iso ja sen kantaminen ison mahan kanssa oli haasteellista. Ensimmäiset kyyneleet virtasivat jo siinä vaiheessa, kun tungin laatikkoa autooni postin pihalla. Sain kuskattua laatikon keittiöön, istuin hetken sen vieressä ja yritin hymyillä. Avasin kannen ja sitten se itku pääsi valloilleen lopullisesti. Se kipu oli jotain aivan käsittämätöntä ja se tuli sellaisella hetkellä, jota en ollut osannut aavistaa etukäteen. Ne vaatteet olivat niin suloisia ja ihania ja pieniä.. <3 Jotenkin vaistomaisesti olin esittämässä niitä jollekin.. jollekin, joka ei ollut siinä.. kenelle? En kenellekään. Olin yksin. Itkien kävin ihan jokaisen vaatteen läpi. Hymyilin niiden suloisuudelle ja itkin yksinäisyyttäni.

2013: Odotukset äitiyspakkauksen suhteen oli jossain taivaissa korkealla pilvien yläpuolella. Istutin mieheni laatikon ääreen ihastelemaan kaikkia niitä pieniä vaatteita ja voi miten ärtynyt olinkaan, kun häntä ei näyttänyt kiinnostavan. Vaikka moni ystävä oli sanonut minulle jo yh-aikoinani, ettei sitä miestä ne vaatteet nappaa, niin en ollut uskonut sitä. Olin ihan varma, että pakkauksen avaaminen olisi tällä kertaa kaunis ja ihana yhteinen hetki. Joopa joo.. :/

Perhevalmennus.

2008: Yksinhuoltajan kidutuskurssi. Kävin siellä siskoni kanssa, joten minun ei edes tarvinnut istua siellä yksin. Silti se oli yhtä hel***tiä. Teimme pariskunnille tarkoitettuja tehtäviä ja mietimme yhdessä miten vauva tulee vaikuttamaan parisuhteeseen. Itkin jokaisen tunnin jälkeen. Olikohan neljäs kerta, kun istuimme ennen tunnin alkua siskoni kanssa hänen autossaan neuvolan parkkipaikalla. Sanoin, etten halua mennä sisälle. Emme sitten menneetkään.. emme enää koskaan :) Onneksi siskoni piti silloin huolen minusta ja sain viettää paljon aikaa hänen luonaan <3

2013: Kävimme perhevalmennuksessa vaikka sellaista ei yleensä uusintakierrokselle tarjotakaan. Se oli minulle vain niin tärkeää saada puhdistettua se kamala kokemus aikaisemmalta kerralta. Tällä kerralla paikalla oli meidän lisäksemme vain kaksi ÄITIÄ. Eivät he edes tulleet miestensä kanssa! Eikä siellä käyty läpi mitään parisuhdejuttuja. MLL oli jättäytynyt pois kokonaan valmennuksista ja nyt käytiin enää neuvolan omalla kaavalla tärkeimmät asiat läpi. Se siitäkin sitten :D Oli kuitenkin niin ihanaa, kun mies tuli sinne mukaan joka kerta ja esitti kysymyksiä liittyen synnytykseen ja jopa imetykseen. Hän halusi olla mukana kaikessa <3 Se tuntui hyvältä.

Synnytys.

2008: Siskoni tuli sinnekin kanssani. Nauroimme ja juttelimme. Teimme siitä "meidän juttumme". Olenkin sanonut siskoani esikoiseni toiseksi äidiksi. En edes osannut kaivata miestä rinnalleni. Ajatukset olivat niin kiinteästi vauvassa. Odotin hänen näkemistään ja uuden elämän aloittamista yhdessä. Synnytyksen jälkeen pääsin huoneeseen, jossa oli toinenkin äiti. Hänen miehensä vietti siellä kaiken mahdollisen ajan ja kuskasi vaimolleen tarjottimia ja vei niitä pois, vaihtoi vauvalle vaippaa ja auttoi ihan kaikessa. Ja tuo nainen vain valitti.. "kyllähän sä tiedät, että vihaan tätä jogurttia!". Monesti teki mieli sanoa, että tuo ukko tänne vain ne sapuskat :)

2013: Olin niin haaveillut siitä hetkestä, kun vedet menevät ja lähdemme vauhdilla sairaalaan :) Niinhän se sitten tapahtuikin. Minä yritin kestää supistuksia ja mies keskittyi ajamiseen. Kun odotin miestä autossa talomme pihalla, yritin painaa sen hetken mieleeni, että muistaisin sen ikuisesti. Oli myöhä ilta ja minua jännitti kamalasti. Synnytys meni kuitenkin lopulta ihan jotenkin muuten kuin olisin halunnut ja mieskin luki melkein kokonaisen romaanin siinä odotellessaan. Kyllä hän selkääni hieroi aina supistuksen tullessa, mutta eipä se ollut sellaista kuin odotin :) En kuitenkaan valita. Siis sitä miehen osuutta. Hän oli ihana <3 Mutta synnytys oli ihan hanurista.  

Kotona.

2008: Kotona keskityin vain vauvaan, mutta olin kovin yksinäinen. Vauva nukkui paljon, joten vapaa-aikaa jäi ihan liikaa. Vauva nukkui myös yöt hyvin, joten en ollut edes kovin väsynyt. Kyläilin sisarusteni luona paljon, pidin blogia, kävin kaupungilla, lenkkeilin ja tein paljon kotitöitä. Asunto olikin aina hyvässä kunnossa ja pyykit pestynä :)

2013: Kotona oli tällä kertaa vauva, esikoinen, mies, koira ja kissa. Mies kävi kaupassa ja hoiti minua kyllä ihanasti. Hän auttoi todella paljon ja oli tukena. On ollut koko ajan. Ei hän ole epäillyt mitään ratkaisujani vaan on tsempannut ja ottanut öisinkin välillä kädestä kiinni vain viestiäkseen, että "koita jaksaa". Vauva on ollut paljon huonompi nukkumaan kuin esikoinen ja kotitöitäkin on huomattavasti enemmän, mutta kyllä tämä on helpompaa silti. Henkisesti.

Sairastelua.

2008: Kun vauva oli kipeä, ja minä tietysti myös, oli se todella raskasta aikaa.. :( Silloin muistan olleeni ihan loppu. Itkin yhdessä vauvan kanssa keskellä yötä. Silloin muistan miettineeni miten helppoa olisikaan jos olisi mies auttamassa.

2013: Tämähän oli aivan eri maata kuin silloin yksin ollessa. Mies tsemppasi koko ajan ja auttoi jaksamaan. On se vain niin erilaista, kun on vierellä ihminen, jolle voi edes puhua.

Arjen haasteita.

2008: Arjessa hankalinta oli suihkussa käynti. Minulla oli ties minkälaisia ratkaisuja. Minulla oli suihkun vieressä pesukone, jonka päällä oli vaipanvaihtoalusta. Pidin vauvaa aluksi siinä. Kun hän oppi kääntyilemään, pidin häntä kiinni suihkuverhon raosta toisella kädellä :) Joskus pidin häntä sitterissä, joskus syöttötulissa. Kerran kannoin jopa matkasängyn pesuhuoneeseen :)

2013: Suihkussa käynti on hankalaa tälläkin kertaa, koska vauvamme on melkoinen mammanpoika. Mutta onhan se erilaista silti jättää vauva toisen syliin turvaan vaikka itkeekin, kuin että jättäisi hänet sänkyynsä huutamaan. Hankalinta on tällä kertaa unettomuus. Vauvalla on ilmeisesti maitoallergia, joten en ole saaut nukkua oikeastaan ollenkaan. Enkä pääse esikoisen vuoksi päiväunillekaan. Ja mies kun tekee pitkää päivää töissä, niin se sama yksinäisyys hiipii mieleen. Ja nyt ei viitsi olla koko ajan menossakaan, kun kuitenkin aina odottaa sitä miestä kotiin :) Ei ole enää yksin päättämässä asioista vaan meitä on nyt kaksi aikuista, enkä voi elää kuin pellossa :D

Ulkoilu.

2008: Lenkkeilin paljon. Kävin vauvan kanssa vaunuttelemassa ja aina kun äitini pystyi olemaan lapsenvahtina, kävin juoksemassa. Myöhemmin ostin juoksurattaat, joiden avulla pääsin juoksemaan vauvan kanssa.

2013: Nyt on varsinainen lenkkeily kyllä nollassa täysin. Haavan parannuttua kävin jonkun verran kävelyillä iltaisin, mutta sekin sitten jäi, kun poika alkoi nukkumaan niin huonosti, etten enää yksinkertaisesti jaksanut. Lasten kanssa käydään päivittäin ulkona ja kävelylläkin paljon, mutta eihän siellä hiki tule. Otan hien hyötyliikunnasta. Kannan puita sisälle, imuroin, siivoan, kannan vauvaa rintarepussa/kantoliinassa/rinkassa yms. Tuntuu, etten istu koskaan, enkä siis edes kaipaa varsinaiselle lenkille. Tämä varmaan muuttuu kunhan ilma lämpenee ;)

Parisuhde.

2008: Seurustelin jo raskausaikana nykyisen mieheni kanssa. Se oli erittäin hankalaa. Toisaalta se oli hyvä, koska suhteemme alkoi hankalimmalla mahdollisella tavalla, joten sen jälkeen tuntui, että selviämme mistä vain :) Suhteemme alkoi sillä, että saimme vauvan :D Eipähän oltu totuttu elämään kahdestaan :) Mutta toisaalta olin silloin hyvin epävarma. Kroppani muuttui koko ajan ja se tuotti jo pelkästään minulle itselleni ongelmia. Saati sitten, että piti yrittää näyttää viehättävältä miehen silmissä :) Olin hyvin epävarma ja muistan toistelleeni usein, että "etsi nyt itsellesi joku, joka olisi vähän vähemmän raskaana". Tuntui, että hukkasin hienon ihmisen aikaa, kun hän voisi olla perustamassa biologisesti ihan omaa perhettä jonkun toisen kanssa. Onneksi hän oli eri mieltä <3

2013: Olemme tottuneet olemaan vanhempia. Mikään ei ole uutta. Hän on nähnyt kroppani ennenkin sellaisena kuin se raskausaikana taas oli. Hän on nähnyt jo kaiken :) Olemme nyt tutumpia toisillemme, joten sanomme asioista herkemmin ja toki vietämme nyt enemmän aikaa yhdessä. Viisi vuotta sitten mies kävi vain kylässä. Mikään ei ole kuitenkaan muuttunut. Olen edelleen sitä mieltä, että tuo mies on se oikea, enkä haluaisi olla tässä tilanteessa kenenkään muun kanssa <3 Mutta kyllä ne samanlaiset epävarmuuden tunteet hiipivät välillä mieleen. Varsinkin jos on jo monta päivää kulkenut verkkareissa ilman meikkiä, niin sitä miettii, että miten ihmeessä tuo ihminen jaksaa minua katsella. Sitten sitä taas seuraavana päivänä etsii kaapista vähän nätimmät vaatteet ja käyttää aamulla edes sen 5min meikkaamiseen :) Ihanaa, kun on joku ketä ilahduttaa <3 :)

Muuta.

2008: Suurena mustana pilvenä kaiken onnellisuuden päällä leijui vauvan biologinen isä. Hänestä oli tuolloin suoraan sanottuna pelkkää harmia. Ymmärrän kyllä, että hän halusi vauvaa nähdä, mutta hän olisi voinut hoitaa asiat niin paljon paremminkin. Kaikki uhkailu ja haukkuminen.. En ymmärrä mitä iloa hän sai siitä, että sai minut itkemään.

2013: Tällä hetkellä on ongelmana varmaankin työnjako miehen kanssa. Mies on päivät töissä ja haluaisi tietysti rentoutua kotiin päästyään, mutta täällä on täysi hulina aina päällä, eikä oikein rentoutumaan pääse. Mies nukkuu yöt, enkä ole häneltä vaatinut öisin vauvan hyssyttelyä. Minä valvon öisin ja teen käytännössä kaikki kotityöt. Mies kyllä esim. täyttää tiskikonetta iltaisin ja käy kaupassa jos pyydän. Itseäni vain harmittaa, kun en saa vapaa-aikaa ollenkaan. Toki roikun jonkin verran netissä, kun vauva nukkuu päikkäreitä ja esikoinen katsoo telkkaria, mutta se on niin minimaalisen pientä siihen verrattuna mitä mies saa vapaa-aikaa. Jos hän haluaa vapaa-aikaa, niin hän ottaa sen. Jos minä haluan vapaa-aikaa, niin voi harmi. Tuo tilanne taitaa kyllä olla monessa perheessä, mutta harva äiti siitä varmaan tykkää. Tuota ongelmaa ei ollut yksin ollessa ;)

2008: En ollut normaali. Olin viikonloppuisin leikkikentällä yksin. Ja kun joku kyseli, että missäs te miehenne kanssa asutte, niin ilmoitin iloisesti mitään sen kummemmin ajattelematta, että asun yksin vauvan kanssa siellä ja siellä. Sitten tuli se säälivä ilme. Ja ehkä jopa hieman halveksiva. Itse en nähnyt tilanteessa mitään epänormaalia, koska olin ehtinyt tottua ajatukseen jo raskausaikana, mutta sain kyllä tajuta kummallisen elämäntilanteeni monesti muiden toimesta. Esim. neuvolassa, kun terkkarit vaihtuivat usein, jokainen heistä kysyi: "Entäs isä? Osallistuuko hän?"..... Sitten taas se syvä hiljaisuus. "Niin kun mä olen tuota.. niin.. olen tämän vauvan kanssa yksin."

2013: Nyt kuulun selvästi paremmin joukkoon. Saan keskustella asioista normaalisti muiden kanssa, eikä tule niitä hiljaisuuksia ja katseiden jähmettymisiä.

 

Jatkan vaikka tätä sitä mukaa, kun asioita tulee mieleen. Kysyäkin saa :)