Tää on siirtymässä pikkuhiljaa bloggerin puolelle... http://raksavauva.blogspot.fi/

Jossain sitä ihmeteltiin miten sääli on, kun arjen kiireet estävät kulinaristiset nautinnot. Minä taas lähtisin ihmettelemään sitä, että miten jäätävän iso asia ruoasta ylipäätään on tehty! On reseptejä, on vinkkejä tiettyjen vitamiinien saamiseen, on ohjeita valmistaa liha oikein, mainoksia uusista keksisuklaayhdistelmistä, neuvoja maustamiseen, neuvoja täysipainoiseen ravintoon, ties kenen bloggarin kehittämiä täydellisiä juustokakkuja ja kaiken tämän keskellä MUISTA LAIHDUTTAA! Laihduttaminen ja saavutetussa painossa pysyminen vaatii mielestäni ruoan unohtamisen. Se vaatii sen, ettei päivän aloittava täysipainoinen aamupala ja siitä tasan kolmen tunnin kuluttua syötävä kevyesti hiilihydraattipitoinen lounas ole mielessä välittömästi sen jälkeen, kun silmät ovat auenneet ja mieli siirtynyt unten syvyyksistä uuteen päivään. Se vaatii sen, ettei ruokaa punnita. Se vaatii sen, ettei aterioita suunnitella. Se vaatii oikeastaan sen, ettei sillä syömisellä ole niin väliä. Se saattaa jopa unohtua. Tämä kaikki on vain niin tavattoman vaikeaa jos päivän aikana on pakko avata tietokone, telkkari tai edes puhelimessa piipittävä sosiaalinen media. Niitä herkullisia reseptejä Facebookissa kuolatessa ei tule mieleen, että sen ison kakun valmistamisen jälkeen se kakku tosiaan on siellä ihan omassa jääkaapissa. Kun se yksi sallittu pala on maistettu, siitä kakusta on vielä 95% jäljellä. Siinä oven takana. Omassa jääkaapissa. Kuka pystyy olemaan avaamatta sitä ovea ja syömättä? En minä ainakaan.
Lievän syömishäiriön läpikäyneenä otan oikeuden tästä puhua. Tiedän mitä se on, kun puntari kutsuu useammin kuin kerran päivässä ja jokainen suupala on tallennettuna aivoissa paremmalle paikalle kuin naapurin etunimi. Tiedän sen tunteen, kun yöllä herätessä miettii jo seuraavan päivän ruokia valmiiksi.
Ylipainoinen en ole ollut koskaan, ehkä lähellä sitä. Mutta taistellut olen. Olen punninnut, olen ahminut, olen oksentanut, olen itkenyt syödyn karkkipussin jälkeen, olen laihduttanut ja laihduttanut ja laihduttanut..
Parantumisesta kiitän rennolla otteella elävää aviomiestäni, joka ei muista aina syödä. Hän syö karkkia, kun tekee mieli, mutta ei tee siitä numeroa.
Nykyään syön monipuolisesti, mutta en asiaa liiaksi vatvoen. En itsekään muista aina syödä, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Minulle tulee ihan oikea nälkä, kun on tarve siirtyä jääkaapille. Ja kun olen aikani ahtanut ruokaa naamaani, minulle tulee KYLLÄINEN olo. Sitä en ole kokenutkaan varmaan koskaan ennen. En ajattele ruokaa. Inhoan ruoanlaittoa. Teen sitä vain siksi, että lapsilla ja miehellä olisi mitä syödä. Jos asuisin yksin, eläisin luultavasti suurimmaksi osaksi leivällä. En pidä nykyään oikeastaan edes syömisestä. Ennen se oli jonkinlainen palkinto ja päivän kohokohta. Nyt syön vain elääkseni. Kaupassa käyminenkin on erilaista. Kerään kärryihin kaikenlaista ruokaa liikaa miettimättä. Ja liikaa miettimättä päästelen kaupassa myös herkkujen ohi. Tiedostan sen, että jos se päätyy kotiini, se päätyy myös vatsaani ja vyötärölleni. Mietin sitä, että miltä haluan näyttää. Haluanko sen herkun vyötärölleni? En halua. Siksi kävelen kaupassa karkkihyllynkin ohi pää kylmänä. Mutta kun sen aika on, kun tekee oikein mieli, niin syön. Ja nautin. Mutta tiedostan myös sen huonon omantunnon, joka kaivertaa päässäni. Otan sen oikein huolellani syleilyyni ja muistan sen. Ahmin sitä huonoa omaatuntoa, joka estää niiden herkkujen lappaamisen jatkuvalla syötöllä naamariin. Ja tuleehan niistä huono olokin. Ja kun syön herkkuja, niin jätän ruoan väliin. Eilen söin karkkia iltapäivällä, joten en syönyt päivällistä, enkä iltapalaa. Ei ollut nälkä.
Touhuan koko ajan kaikenlaista, joten en edes ehdi miettiä syömistä. Olen siis sitä mieltä, että juuri ne arjen kiireet (jotka jonkun mielestä estävät kulinaristiset nautinnot) ovat pelastus, joka pitää läskit loitolla.
Sivuhuomautuksena vielä.. Miksi niistä valtavan määrän laihduttaneista ihmisistä tehdään niin valtava numero? Kaikki kunnia toki heille, se saavutushan on mieletön! Mutta tarkoitan sitä, että miksi lehdissä ei kerrota ihmisistä, jotka ovat ikänsä taistelleet kiloja vastaan ja pitäneet ne poissa? Äideistä, jotka ovat synnytysten jälkeen karistaneet raskauskilot tiehensä ja pysyneet ikänsä normaalipainon rajoissa? Se työ on jatkunut läpi elämän. Sellainen on mielestäni uskomatonta <3
Näillä puheilla.. :)