Kolmen viikon odottelun jälkeen sain kuin sainkin mieheni takaisin kotiin. Ajatukset ja tunteet rakkaan poissaoloaikana eivät ole kovinkaan mustavalkoisia vaikka lopputulos mitenpäin tahansa laskettuna onkin negatiivinen. Ja sitä negatiivisuuttahan siinä riittää. Se yksinäisyys tuntuu kaivertavan sieluun miehenmentävän reiän. Varsinkin näin hoitovapaalla ei ole kovinkaan montaa paikkaa mihin mennä. Ja vaikka sitä ihmisiä näkeekin, niin se pimeän illan hiljainen hetki, kun laitan pään tyynyyn.. Yksinäisyys on silloin niin käsinkosketeltavaa, että siitä on jo melkeinpä seuraa. Ja tottahan siinä hiipii mieleen myös pelko. Mitä kaikkea tuolla pimeydessä onkaan.. Ovet tulee laitettua lukkoon useammin kuin kerran, ja talo tulee käytyä läpi huolellisesti ennen kuin sitä uskaltaa valot sammuttaa ja mennä nukkumaan. Vaaratilanteitakin näkee kaikkialla. Yksin pimeässä peiton alla tulee luotua suunnitelmia kaikkien mahdollisien katastrofien varalle. Ja totta puhuen nuo ajankohtaiset uutiset eivät todellakaan auta asiaa.

Vastuukin painaa. Kukaan muu ei nouse aamulla huolehtimaan lasta kouluun. Kukaan muu ei keitä puuroa, vaihda vaippaa, lohduta itkevää lasta, nouse yöllä juttelemaan painajaisista ja vakuuttelemaan, ettei pelolle ole syytä vaikka itseäkin pelottaa. Kukaan muu ei korjaa rikki mennyttä lamppua. Kukaan muu ei vie killerössä kiinni olevaa hiirtä pihalle. Onneksi meni sentään mikrokin rikki, niin sain kodinkonehuoltajan viemään hiiren ulos. Kukaan ei laita autoa lämpiämään talvipakkasilla tai ole auttamassa, kun lunta sataa niin, ettei auto liikukaan. Kukaan ei vie roskia ulos, eikä kahvinkeittimessä ole koskaan lämmintä kahvia odottamassa, kun aamulla herään.

Ehkä silti kaikista eniten kaipasin kainaloa. Halausta. Katsetta.

Toki tuossakin meressä on helmensä.. Saa katsoa telkkarista mitä haluaa. Kukaan ei ole kommentoimassa miten perseestä Putous on. Kukaan ei syö suurinta osaa karkkipussistani. Ruokaa tarvitsee laittaa huomattavasti vähemmän ja pyykkikorikin täyttyy hitaammin.

Sitten se kotiinpaluu. Kolme viikkoa on sen verran pitkä aika, että siihen yksinoloon ehtii tottua. Ja kun yhtäkkiä näenkin likaiset verkkarit sohvan selkänojalla, niin eipä ole ihan ensimmäisenä mielessä miten ihanaa onkaan saada mies kotiin. Aamulla löydän leivänmurenoita täynnä olevan leikkuulaudan keittiönpöydältä. Likainen kahvikuppi sohvalla. Kasa pyykkiä. Nälkäinen ja väsynyt mies.

Kaiken sen mielessäni lymyävän arkisen rutinan peittää kuitenkin onni. Ja rakkaus. Näen lasten ilmeet, kun isi on vihdoin kotona ja saan käpertyä villasukkineni tuttuun kainaloon. Suu hymyilee minulle ja jaksaa väsystään huolimatta jutella ja olla seurana. Saan pelotta katsoa kolme jaksoa Walking Deadia putkeen, enkä näe edes painajaisia. Päivät kuluvat kuin itsestään, kun tiedän, että saan rakkaani kotiin illaksi. Vaikka istun yksin, en tunne sitä. Yksinäisyys on komerossa unohdettuna mörkönä, jota en vaalenpunaisissa silmälaseissani ymmärrä edes pelätä.