Oletko koskaan saanut tuntea sitä tunnetta, kun joku on mennyt putkeen täydellisesti? Kun olet tehnyt töitä jonkin sinulle tärkeän asian eteen, ehkä uskaltanut enemmän kuin koskaan ennen, ja sitten se on mennytkin lopulta niin hyvin, että päädyt hyppimään tasajalkaa ja kiljumaan riemusta? Jos minulla olisi valta, asettaisin lain suojaamaan jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden tuohon tunteeseen. 

Tuota tunnetta ei saa, kun on kotona lasten kanssa. Täydellinen täytekakkupohja ei saa aikaan tuota tunnetta. Ei edes ensimmäinen pottakakka, eikä se, kun saat päästää pyörän jopparista irti ja lapsi jatkaa polkemistaan kaatumatta. Kaikki tuo tekee toki onnelliseksi, ylpeäksi ja pääsehän siinä hormonien sekoittama äiti herkistymäänkin, mutta ei.. Se tunne vaatii jotain muuta.

Se vaatii unelmia ja se vaatii rohkeutta. Se vaatii tilaisuuden.

Onnistumisen elämys. Sitähän se on. Miksi emme kurkottaisi kohti unelmiamme ja tavoittelisi tuota tunnetta, joka ihmisen pitää oikeasti elossa?

Minä tein niin ja koin tuon tunteen tänään. Ensimmäinen lehtijuttuni ilmestyi paikallislehdessä :) Kiljuin monesti ja pitkään :)