Väsyneenä sitä ottaa kaiken itseensä. Ei osaa vain hymähtää ja unohtaa, kuten varmaan normaalisti tekisi. Matkalla "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos" se kaikki negatiivinen jää johonkin siihen puoleenväliin juntturaan ja tekee siihen oikein pesän. Sitten itkettää. Ja kun itku alkaa, niin ei se ihan heti lopukaan ja lopulta huomaa itkevänsä vain siksi kun väsyttää niin kovasti.

Silloin kun olin esikoisen kanssa yksin ja syötin häntä pullosta, kuvittelin, että pääsisin paljon pienemmällä loanheitolla jos olisin onnellisesti parisuhteessa ja imettäisin. Nyt olen huomannut, ettei asia ole ollenkaan niin yksinkertainen. Silloin viisi vuotta sitten olin muutenkin kasvattanut ympärilleni vahvan panssarin, joka piti kaikki pahat sanat ulkopuolella. Silloin osasin hymähtää ja unohtaa. Nyt olen jättänyt suojamuurin rakentamatta, koska kuvittelin olevani turvassa. Ja nyt kun niitä piikittelyjä tulee sieltä ja täältä, olen hämilläni ja suojaton.

Tällä kertaa olen onnistunut imettämisessä ja onnistuin jopa ottamaan kestovaippojen käytön osaksi jokapäiväistä arkea.

"Vieläkö sulla tulee maitoa??"

"Aina vaanko sä imetät?"

"Kauanko sä oikeen meinaat jatkaa?"

"Kuinka kauan sä meinaat oikeen jaksaa taistella?"

"Mä en ois tollasta ylimäärästä jaksanu sillon."

"Oot sä hullu."

 

Siinä muutama esimerkki. Tiedän, ettei sitä varmasti tarkoita mitenkään pahalla, kun kysyy, että "vieläkö sä imetät?", mutta kun se tulee saman ihmisen suusta joka toinen viikko, niin se alkaa ihan oikeasti ottaa kupoliin. Ja "kauanko meinaat jaksaa taistella?".. ei se välttämättä ole minulle "taistelua".. siis kumpikaan.. imetys eikä kestovaippojen käyttö. Imettäminen on minulle tällä hetkellä helpompaa ja mukavampaa kuin pullon lämmittäminen. Ja pääsen halvemmallakin, kun ei tarvitse kantaa korviketta kaupasta (tai apteekista). Ja kestovaippailu on paljon mukavampaa kuin paperivaippojen käyttö! Nyt kun sen osaa.. Alku oli todellista taistelua, mutta nyt olemme todella hyvässä vauhdissa, eikä vaatteita tarvitse tosiaankaan olla vaihtamassa jatkuvasti.

Sitten ne ihanat vihjailut.. "onhan se tietysti joka perheen oma asia miten tuon asian hoitaa". No niin on! Miksi se pitää erikseen sanoa ja näin ilmaista oma eriävä mielipiteensä?

"Kyllä sun miehen pitäis päästä vinttiin öiksi, että se sais nukkua.. sen pitää kuitenki aamulla töihin." Anteeksi? Minunko ei tarvitse nukkua? Minun työpäiväni kestää 24h ihan joka päivä.

Tuleepas negatiivista settiä :) Ihan oikeasti olen onnellisempi kuin koskaan, enkä vaihtaisi yhtä ainutta päivää pois elämästäni :) MUTTA.. miksi joillain ihmisillä tuntuu olevan elämäntehtävänä toisten satuttaminen ja kaiken sen lyttääminen mikä toiselle on tärkeää? Kaikki tuo esim. imettämisen kommentointi ei ole ollenkaan asiallista eikä oikein. Miksi se on niin vaikeaa sanoa, että "ihanaa miten teet kaikkesi perheesi eteen, olen ylpeä sinusta"? Tai "teillä on nyt todella rankkaa aikaa, mutta toivottavasti se pian helpottaa"?

Miksi imettäminen ei ole enää se luonnollinen vaihtoehto?

Positiivisimmat palautteet imettämisestä olen saanut naisilta, jotka ovat yli 60-vuotiaita. Uimahallissa. He hymyilevät aina ja ihastelevat miten pikkuinen on "evähillä" :)

Onneksi minulla on veljenvaimo, joka on myös "imettäjäihmisiä" ja kokenut lasten maitoallergiat. Häneltä olen saanut korvaamatonta vertaistukea ja "terapiaa". Voi kumpa jokaisella olisi joku, joka pökkii eteenpäin silloin kun ahdistaa.

Niin että voimaa jokaiselle imettäjälle tai kestovaippailijalle tai sellaiselle, joka tuntee olevansa silmätikkuna tai vaikeassa paikassa muuten. Uskokaa siihen mitä teette <3