Kauan tätäkin piti harkita, että kirjoitanko.. Ja varmasti harkitsen vielä uudestaan ennen kuin painan Julkaise-nappia. On kuitenkin asiana arka ja niin kovin kovin yksityinen. Mutta koska se on isona taakkana sydämelläni, niin heitän ilmoille villin veikkauksen, etten ehkä olekaan ainoa..?

Kärsimme sekundäärisestä lapsettomuudesta pikkukakkosta yrittäessämme tasan kahden vuoden ajan. Se oli niin hirveää aikaa, että se henkinen kipu muuttui jo fyysiseksi. Sain onneksi valtavasti tukea lähipiiriltäni ja selvisin siitä. Ja se aika jopa johti siihen niin kovin kaivattuun lopputulokseen. Toki se lopputulos saisi nukkua vähäsen paremmin, mutta en nyt tässä lähde siitä vinkumaan.

Kun pikkukakkosella oli ikää 11kk, toivotimme tervetulleeksi kolmannen. Olisimme kaikesta valvomisesta huolimatta tehneet sen varmaan jo aikaisemminkin, mutta koska vauveli saapui maailmaan kiireellisellä sektiolla, oli annettava kropan toipua. Tuolla vauvelilla on ikää nyt 2v5kk.. Jokainen varmasti osaa laskea? Tässä sitä siis taas ollaan. Täytyy kyllä sanoa, että tie ei ole tällä kertaa ihan niin tuskainen vaikka onhan tässäkin itkuja itketty. Johtuneeko sitten siitä valvomisesta vai mistä, mutta nyt tuosta asiasta on jotenkin etäänpänä. Vauvauutiset ei satuta ihan niin paljoa, eikä arki ole yhtä kaipaamista.

Viime syyskuussa havahduin kerrassaan järkyttävään vatsakipuun. Luonnollisesti mies oli tuolloin työreissussa ja olin siis yksin lasten kanssa kotona. Sain heidät nukkumaan ja aloin vaikeroida.. No ei se siitä mihinkään helpottanut, joten ilta päätyi siskon ja hänen miehensä avustuksella päivystykseen. Aamulla totesivat, että olen raskaana.. Sen pienen hetken ehdin haukkomaan henkeäni ja ajattelemaan, että raskaus johtaisi lopulta vauvaan, mutta pianhan se ajatus levisi aivoihini.. Miksi sattuu näin? Itkin ja ulvoin hysteerisenä, kun lääkäri ilmoitti alkion olevan jossain missä sen ei pitäisi olla. Leikkauksessa veivät toisen munatorvenkin. Vatsaonteloon oli ehtinyt vuotaa 4,5dl verta. Hengenlähtökin siinä kaiketi oli lähellä.

Tuon kaiken käsittäminen ja käsitteleminen on ollut äärettömän vaikeaa. Läheisilleen sitä taakkaa ei haluaisi enää kaataa. Ovathan he jaksaneet jo yhden vauvanyritysprosessin ajan tukea. Ja jaksaisivat varmasti tämänkin, mutta itsestä se aihe tuntuu jo niin puhutulta. Sanat ovat samoja, mutta tuska on ihan tuore ja uusi.

Saimme alulle pienen ihmisen, joka ei sitten koskaan ihmiseksi päässyt kasvamaankaan. Esikoinen kysyi, että "missä se vauva nyt on?". Mitäs tuohon vastaamaan. "Roskiksessa kai". Vaikka eihän se vielä vauva ollut.. Vai oliko se? Raskausviikkoja oli leikkauspäivänä 5+6.

En osannut käsitellä koko asiaa itsekseni ja kävinkin kahteen kertaan psykologilla asian tiimoilta. En tiedä sainko avun sieltä vai mistä se tuli, mutta nyt tuntuu jo paremmalta. Mutta en tiedä olenko edelleenkään käsitellyt sitä. Itkuja tuntuu tulleen liian vähän.. Millä tuollaista mitataan? Mistä sen tietää, että on selvinnyt?

Vauvanyritysjutuissa on se hankaluus, että lopputulosta on mahdotonta tietää. Meneekö nämä yrityksen vuodet hukkaan vai onko tästä seurauksena pieni vauvalta haiseva tyyppi..? Jos sen voisi joku kertoa, niin jaksaisin paremmin. Välillä haluaisin jo lopettaa. Mutta sitten tulee taas se aika kuusta, kun toiveet heräävät. Sitten taas petyn ja itken. Ja sitten taas haluan luovuttaa.. Ja sitten taas... Uskomatonta tunteiden vuoristorataa ja aivan helvetin raskasta.