Nuorimmainen poikamme on siis 2,5v. Hän on suloinen, kiltti, toimelias.. ehkä vähän erikoinen. Hänellä on kummallinen nauru ja kummalliset jutut. Suomenkielen hän on pistänyt ihan kokonaan uusiksi. Aish on kissa. Hmhm on koira. Ii on missä. Hää on tässä. Häneen on siunaantunut valtava määrä tahtoa. Sen hän osoitti esimerkiksi luistelemalla viime viikolla. Hän haluaa olla kaikessa mukana, eikä hyväksy kieltävää vastausta. Kun hän jää kiinni pahanteosta ja äiti kieltää, niin hän ottaa kasvoilleen suloisimmista suloisimman ilmeen ja ilmoittaa reippaasti nousevalla intonaatiolla "mä VÄHÄ". Isoveljeään tuo pieni möhömahainen maahinen ottaa kaulasta ja pussaa keskelle naamaa. Noin puolen sekunnin päästä tästä hellyttävästä huomionosoituksesta hän asettaa kätensä isoveljen korvalle ja pökkää velipojan vauhdilla lattialle. Hän on häpeilemätön ja tahdossaan murtamaton. Ja meille jokaiselle niin tottavie rakas.

Kunnes tulee yö.

Silloin tuo niin kovin odotettu ja rakastettu lapsonen muuttuu esihistoriallisia hirviöitäkin pelottavammaksi petikaveriksi. Alkuyöksi hän nukahtaa kuin pieni enkeli omaan huoneeseensa, mutta jokainen meillä asuva tietää, että pian se alkaa. Kaveri herää ja alkaa ulvoa. Aikansa sävellettyään hän lähtee tuskien taipaleelle kohti väsyneiden vanhempiensa sänkyä. Kesken matkan kaatuminen on hyvin todennäköistä ja silloin ulvonta ottaa ihan uuden äänialan haltuunsa ja äidin syli on välttämätön. Niin, on se muutenkin. Nostan pojan viereeni. Hän kömpii kainalooni. Oikein lähelle. Hän haluaa saman peiton alle. Kunnes hän ei haluakaan enää peittoa. Mutta haluaa olla kuitenkin todella lähellä. Silloin äitilläkään ei voi olla peittoa. Vilukissaäiti kiittää ja yrittää vain saada pojan uneen. Hengitys on raskasta ja toiveita on. Kunnes pieni käsi läsähtää keskelle äidin kasvoja. Pieni ääni kysyy "sä tee äi?".. "Äiti nukkuu, hyvää yötä." Pikkuruiset silmät menevät kiinni ja tyyppi pyrkii kyljelleen. Hänen tyylinsä on sangen miellyttävä. Niin pieneltä kuin se ahteri päiväsaikaan näyttääkään, niin yön pimeinä tunteina vauhdilla naamaan singottuna se saa aikaan yllättävän paljon kipua ja ison säikähdyksen. Jälleen kysymys.. "sä tee äi?".. Tässä vaiheessa äitiä ei enää naurata vaan kaikki on ihan hiljaista ja jälleen pieni ihmeemme rauhoittuu. Kunnes.. Nyt se peitto olisi kiva. Asettelen peiton hänen ylleen. "Anna.." tuumaa enkelimme ja hapuilee kättäni käteensä. Tunnustelen pientä kättä ja rakastan niin kovasti. Pieni palleromme. Pallero ei ole sitten kuitenkaan vielä valmis nukkumaan vaan alkaa leikkiä omasta huoneestaan mukanaan tuomillaan pienillä Transformers-hahmoilla. Pienet muoviset lelut kolisevat toisiinsa ja mieheni hengitys käy levottomaksi. Olisi mukavaa nukkua ennen aamun herätystä. Komennan poikaa laittamaan lelut pois. Kevyen väittelyn jälkeen lelut jäävät lepoasentoon ja pikkuinen yrittää jälleen nukahtaa. Ja nukahtaakin. Kun olen itse jossain unen ja valveen raja-alueilla, havahdun kaukaisuudesta kuuluvaan ähinään. Avaan silmäni ja huomaan kuopukseni taiteilevan etunojapunnerrusasennossa jalat sängyn reunalla. Seuraan tilannetta kunnes poika korjaa itse itsensä makuuasentoon ja rauha koittaa jälleen. Pian huomaan, että pojan tyyny viuhtoo huoneilmaa kasvojeni edessä. Huumori alkaa olla totaalisesti lopussa. Otan tyynyn pojalta ja asetan sen hänen päänsä alle. Nyt hän haluaa taas peiton. Otan kaverin kainaloon ja toivon lämpimän peiton rauhoittavan hänen elonsa. Ei, ei se rauhoita. Parin minuutin kuluttua peitto ei tunnu enää kivalta ja kaikki alkaa alusta. Parinkymmenen ringin jälkeen herätyskello soi ja on aika lähteä laittamaan esikoista koulumatkalle. Päivä alkakoon..

Tätä on jatkunut nyt sen 2,5 vuotta. Aluksi tilanne oli pahempi, nyt se raastaa aivoja enää 90%:n teholla. Muistini on huonontunut merkittävästi, enkä ole enää ihan varma, että onko tuo silmäpussit sitten kuitenkin tulleet jäädäkseen.

Poika on edelleen yhtä rakas kuin aina ennenkin, mutta joku roti tähän olisi ihan jees saada.