Se on aika jännittävää aikaa, kun sisällä kasvaa ihan kokonaan uusi ihminen. Välillä sitä vain pysähtyy ihmettelemään, että miten se voi olla edes mahdollista. Siellä se keikkuu ja heiluu. Ja vaikkei mitään näkyisi ulospäin, niin äiti tuntee. Välillä tuntuu hikka. Ja sitten ne potkut ja venyttelyt, kun kylkiluita pakottaa. Sitä sanotaan, että vauva tulee isille tavallaan shokkina sitten syntymän hetkellä. Äiti on ehtinyt tottua ajatukseen jo yhdeksän kuukauden ajan. Minun mielestäni tuo on jokseenkin köppäisesti ilmaistu. Eihän siinä ehdi tottua yhtään mihinkään. Koko ajan tulee uusia oireita ja ihmetyksiä. Tunteet heittelevät, eikä omassa käyttäytymisessä ole enää mitään järkeä. Yhtäkkiä jostain näkymättömästä tuleekin koko elämän rakkain asia.

Yleensä syntymän hetki tulee yllättäen, eikä siihen osaa oikein kunnolla varautua. Minulla oli aika varattuna leikkaukseen jo viikkoa aikaisemmin, koska vauva pysyi perätilassa, enkä halunnut yrittää synnyttää tavanomaista reittiä. Tiesin kellonajankin koska se tapahtuisi. Keskiviikkona piti olla sairaalassa kuudelta aamulla. Illalla jännitin ihan hirveästi. En saanut nukuttua millään. Makoilin yksin sängyssäni ja mietin vaan kaikenlaista. Siitä on jo niin pitkä, etten enää muista mitä tarkalleen ajattelin. Kaikki oli ollut valmista jo monta kuukautta. Vauva oli erittäin toivottu ja odotettu.

Siskoni tuli aamulla, veimme siinä vielä autoni korjaamolle ja ajelimme sairaalaan. Olin niin täydellisen valmis vaikka jännittikin. En tiennyt mitä odottaa. Leikkauspöydällä tärisin kuin haavanlehti. Mietin vain, että miten he ikinä saavat pistettyä puudutteet selkääni, kun tärisen näin. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Muistan, kun kankaan takaa kuului sanat "pikku prinssi". Olin saanut pojan <3 <3 <3 Häntä näytettiin minulle ennen kuin hänet vietiin putsattavaksi ja tarkistettavaksi. Siskoni pääsi vauvan kanssa osastolle ja minut vietiin heräämöön. Muistan miten väsynyt olin ja miten oli kylmä.

Tuosta se alkoi. Nyt jo seitsemän vuotta kestänyt matka äitinä. Voi miten ylpeä olenkaan pojastani! Hän on niin kiltti ja kultainen lapsi. Huomaavainen ja ihana. Hänellä oli kaverisynttärit eilen ja vaikka riehumista riitti, niin silti hän otti aikaa pikkuveljelleen ja piti hänen puoliaan.  Välillä veljespari kulki käsi kädessä tai jäivät vain halaamaan.

Menen ihan kananlihalle, kun ajattelen saavutuksiamme yhdessä. Kuinka jotain voi rakastaakaan näin..? Onnea rakas pikkuinen <3