Jonkin pe**elehden jutussa pölistiin miten lapsen liikkuminen vaikuttaa hänen älykkyyteensä. En nyt lähde teoriaa itseään analysoimaan sen kummemmin, mutta miten ihmeessä te saatte ne lapset liikkumaan, jotka eivät niin siitä liikkumisesta pidä? Tiedän kyllä, että moni lapsi liikkuu "itsestään", eli kun irti päästää, niin ollaan jo polvi ruvella, kun otettiin juoksukisa kaverin kanssa. Ja kesäisin odotellaan yleisurheilukisoja, joissa päästään näyttämään miten hyvin sitä onkaan treenattu. Tai sitten ei. Liikkumisen ja yhdessäolon iloahan tuo on. MIKSI SITÄ EI OLE MEIDÄN "JANI-PETTERILLÄ"?

Teeveetä tuo herra 5v katselisi loputtomasti, mutta sitä hän ei todellakaan saa tehdä. Sanoisin, että n. tunnin päivässä hän viettää siellä jossain omassa horkassaan sohvan pohjalla. Ulos hän ei suostu menemään yksin ollenkaan. Enkä minäkään siellä voi koko aikaa olla vauvan takia. Jonkun verran kyllä siellä touhuan vauvan päikkäreiden aikana tai vauva rattaissa istuskellen, mutta aika pientä se on.. sattuneesta syystä.. pihamme on edelleen täysi rakennustyömaa.

Hommasimme pihaan trampoliinin, mutta sielläkin pitää jonkun olla pojan kanssa nimittäin yksin hän ei sinne yksinkertaisesti mene.

Olemme talven aikana kävelleet todella paljon. Pyöräily apupyörien kanssa täällä ei onnistu, koska tässä on ympärillä sorateitä vain. Vanhassa kodissa poika pyöräili paljon. Jonkun verran olemme nyt keväällä lähteneet ensin autolla asfalttipintojen läheisyyteen, siellä apupyörät pyörivät paremmin. Minulla olikin kauhea stressi saada poika oppimaan ajamaan ilman apupyöriä nyt tämän kesän aikana! Ei vain ollut mitään hajua miten sen teen, koska poika ei koko touhusta tykkää, eikä täällä pysty oikein treenaamaankaan. No, jotenkin sain homman onnistumaan viime viikolla ja voi sitä oppimisen riemua :D Tosin se riemu oli äidin puolella suurimmaksi osaksi.. Hommasimme isomman pyörän. Tähän asti on ajeltu 16-tuumaisella ja nyt on 20"-tuumainen. Tänään juuri taas kokeiltiin ja kyllä poika osaa sillä ajaa, mutta liikkeellelähtö pitää vielä opetella ja pysähtyminenkin kunnolla. Mutta kun häntä ei kiinnosta! Lahjon häntä välillä ties vaikka ja millä, että saan hänet pyörän selkään. Itkua tihrustaen hän yrittää ja yrittää, mutta hän ei yksinkertaisesti pidä pyöräilystä. Ostin uuden kypäränkin, mutta eipä tuostakaan iloa irtoa.

Talvella kokeiltiin hiihtämistä, mutta se ei kiinnostanut ollenkaan.. Poikaa ei yksinkertaisesti urheilu tai liikkuminen kiinnosta. Uimassakin on käyty, mutta mieluiten hän leikkii matalassa vedessä kuin edes yrittää uida. Metsäretket kiinnostavat joissain määrin, mutta sielläkin tärkeintä on eväät :)

Piirtää poika osaa tosi hyvin ja sitä tehdäänkin päivittäin. Lisäksi hän on todella kiinnostunut dinosauruksista ja se tieto mikä hänellä niistä on alkaa olla jo paleontologin luokkaa. Hän on muutenkin todella taitava.. esim. askartelu sujuu hyvin ja hän osaa esim. rakentaa legoista yhtäkkiä todella mahtavia dinosauruksia.

Pitääkö minun nyt sitten vain todeta, että poika on enempi taiteellinen kuin urheilullinen ja lakata tuputtamasta mitään lajia vai voiko tuputtamalla saavuttaa jotain? Olemme miehen kanssa kuitenkin melko urheilullisia ja nautimme todella esim. pyöräilystä, juoksemisesta, kävelemisestä, retkistä, vaelluksista yms. Tuntuu hassulta, ettei poikaa nappaa :) Tosin ei minuakaan napannut oikeastaan ennen lukioikää.. Mutta luulen, että se johtui siitä, kun äitini oli melko passiivinen. En tiedä.. Tuntuu, että mitä teenkin niin pieleen menee :)