Jossain sitä ihmeteltiin miten sääli on, kun arjen kiireet estävät kulinaristiset nautinnot. Minä taas lähtisin ihmettelemään sitä, että miten jäätävän iso asia ruoasta ylipäätään on tehty! On reseptejä, on vinkkejä tiettyjen vitamiinien saamiseen, on ohjeita valmistaa liha oikein, mainoksia uusista keksisuklaayhdistelmistä, neuvoja maustamiseen, neuvoja täysipainoiseen ravintoon, ties kenen bloggarin kehittämiä täydellisiä juustokakkuja ja kaiken tämän keskellä MUISTA LAIHDUTTAA! Laihduttaminen ja saavutetussa painossa pysyminen vaatii mielestäni ruoan unohtamisen. Se vaatii sen, ettei päivän aloittava täysipainoinen aamupala ja siitä tasan kolmen tunnin kuluttua syötävä kevyesti hiilihydraattipitoinen lounas ole mielessä välittömästi sen jälkeen, kun silmät ovat auenneet ja mieli siirtynyt unten syvyyksistä uuteen päivään. Se vaatii sen, ettei ruokaa punnita. Se vaatii sen, ettei aterioita suunnitella. Se vaatii oikeastaan sen, ettei sillä syömisellä ole niin väliä. Se saattaa jopa unohtua. Tämä kaikki on vain niin tavattoman vaikeaa jos päivän aikana on pakko avata tietokone, telkkari tai edes puhelimessa piipittävä sosiaalinen media. Niitä herkullisia reseptejä Facebookissa kuolatessa ei tule mieleen, että sen ison kakun valmistamisen jälkeen se kakku tosiaan on siellä ihan omassa jääkaapissa. Kun se yksi sallittu pala on maistettu, siitä kakusta on vielä 95% jäljellä. Siinä oven takana. Omassa jääkaapissa. Kuka pystyy olemaan avaamatta sitä ovea ja syömättä? En minä ainakaan.
Lievän syömishäiriön läpikäyneenä otan oikeuden tästä puhua. Tiedän mitä se on, kun puntari kutsuu useammin kuin kerran päivässä ja jokainen suupala on tallennettuna aivoissa paremmalle paikalle kuin naapurin etunimi. Tiedän sen tunteen, kun yöllä herätessä miettii jo seuraavan päivän ruokia valmiiksi.
Ylipainoinen en ole ollut koskaan, ehkä lähellä sitä. Mutta taistellut olen. Olen punninnut, olen ahminut, olen oksentanut, olen itkenyt syödyn karkkipussin jälkeen, olen laihduttanut ja laihduttanut ja laihduttanut..
Parantumisesta kiitän rennolla otteella elävää aviomiestäni, joka ei muista aina syödä. Hän syö karkkia, kun tekee mieli, mutta ei tee siitä numeroa.
Nykyään syön monipuolisesti, mutta en asiaa liiaksi vatvoen. En itsekään muista aina syödä, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Minulle tulee ihan oikea nälkä, kun on tarve siirtyä jääkaapille. Ja kun olen aikani ahtanut ruokaa naamaani, minulle tulee KYLLÄINEN olo. Sitä en ole kokenutkaan varmaan koskaan ennen. En ajattele ruokaa. Inhoan ruoanlaittoa. Teen sitä vain siksi, että lapsilla ja miehellä olisi mitä syödä. Jos asuisin yksin, eläisin luultavasti suurimmaksi osaksi leivällä. En pidä nykyään oikeastaan edes syömisestä. Ennen se oli jonkinlainen palkinto ja päivän kohokohta. Nyt syön vain elääkseni. Kaupassa käyminenkin on erilaista. Kerään kärryihin kaikenlaista ruokaa liikaa miettimättä. Ja liikaa miettimättä päästelen kaupassa myös herkkujen ohi. Tiedostan sen, että jos se päätyy kotiini, se päätyy myös vatsaani ja vyötärölleni. Mietin sitä, että miltä haluan näyttää. Haluanko sen herkun vyötärölleni? En halua. Siksi kävelen kaupassa karkkihyllynkin ohi pää kylmänä. Mutta kun sen aika on, kun tekee oikein mieli, niin syön. Ja nautin. Mutta tiedostan myös sen huonon omantunnon, joka kaivertaa päässäni. Otan sen oikein huolellani syleilyyni ja muistan sen. Ahmin sitä huonoa omaatuntoa, joka estää niiden herkkujen lappaamisen jatkuvalla syötöllä naamariin. Ja tuleehan niistä huono olokin. Ja kun syön herkkuja, niin jätän ruoan väliin. Eilen söin karkkia iltapäivällä, joten en syönyt päivällistä, enkä iltapalaa. Ei ollut nälkä.
Touhuan koko ajan kaikenlaista, joten en edes ehdi miettiä syömistä. Olen siis sitä mieltä, että juuri ne arjen kiireet (jotka jonkun mielestä estävät kulinaristiset nautinnot) ovat pelastus, joka pitää läskit loitolla.
Sivuhuomautuksena vielä.. Miksi niistä valtavan määrän laihduttaneista ihmisistä tehdään niin valtava numero? Kaikki kunnia toki heille, se saavutushan on mieletön! Mutta tarkoitan sitä, että miksi lehdissä ei kerrota ihmisistä, jotka ovat ikänsä taistelleet kiloja vastaan ja pitäneet ne poissa? Äideistä, jotka ovat synnytysten jälkeen karistaneet raskauskilot tiehensä ja pysyneet ikänsä normaalipainon rajoissa? Se työ on jatkunut läpi elämän. Sellainen on mielestäni uskomatonta <3
Näillä puheilla.. :)

Olen yrittänyt ihan tosissani ansaita paikkani tässä kotiäidin roolissani. Vaikka verkkareissa kuljenkin ja saatan pestä hampaani vasta puoli kahdeltatoista, niin olen silti ollut todella toimelias ja yrittänyt vikisemättä hoitaa kaikki kotityöt. Olen yrittänyt nauttia kiireettömistä aamuista hymyssä suin, mutta toki aamujani syö ne huonosti nukutut yöt. Olen todella harvoin pirteä. Kahvia menee enemmän kuin kehtaan lääkärille kertoa. Mitä jos tuo yöhommeli jatkuu vielä elokuussa? Millainen esimies antaisi minun tehdä sähkösuunnitelmia tässä kunnossa? Olikos se niin, että jäätävä väsy vastasi jopa jotain promilleja..? Voi olla, että esimiehen odottama pirteä ja kaikenkestävä äiti-ihminen ei ihan vastaa häneen kohdistettuja odotuksia. No mutta josko nyt kuitenkin lähdettäisiin siitä, että tämä meidän tilanne muuttuu normaaliksi vielä ennen töihinpaluuta.

Taloudellisestihan tämä tilanne on ollut yhtä kannattavaa kuin kielen tuikkaaminen metalliputkeen kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Mutta sitten noin muuten.. Voiko olla mitään kannattavampaa kuin kasvattaa itse omat lapsensa? Antaa nuoremmalle itsensä aivan täysin ja odottaa esikoista kotiin koulusta. Saamme tehdä läksyt yhdessä ja voimme tarttua ajan kanssa asioihin, jotka tuntuvat hankalilta. Kuopuksen kanssa käymme viikoittain srk:n päiväkerhossa, mutta muuten elämme kuin pellossa.

Olen myös löytänyt uusia harrastuksia, joihin pystyn paneutumaan vaikkei lapset hoidossa olekaan. Kirjoitan paikallislehteen, käyn kirkkokuoroharjoituksissa, kuvaan.. Olen saanut jopa pientä lisätienestiä. Noista jää väkisinkin osa pois syksyllä.

Kuinkas esikoinen..? Hänenkin pitää alkaa kulkea aamu- ja iltapäivätoiminnassa. Päivistä tulee pitkiä. Ja meneehän noihin hoitopaikkoihin rahaakin taas. Toki palkkanikin on hieman erilainen.

Ikävä siinä ainakin tulee.. Joku muu laittaa mukulani nukkumaan. Joku muu ruokkii ja pukee hänet. Saako hän tarpeeksi huomiota? Saako hän olla sylissä? Mites esikoinen.. Ehdinkö enää kysyä, että mitä hänelle kuuluu? Olemmeko edelleen yhtä läheisiä?

Päässä on miljoona kysymystä ja aikahan se on, joka nuo vastaukset näyttää.

Sekavaa tekstiä, mutta sekavia ovat ajatuksetkin. Vaikka olenkin äärettömän kiitollinen siitä, että tämä yli kolmen vuoden kotona oleminen on ollut minulle mahdollista, niin silti se töihinpaluu tulee liian nopeasti. Haluaisin lisää aikaa lasten kanssa. Haluaisin olla heidän kanssaan vielä.

Kunnes tulee yö.

Silloin tuo niin kovin odotettu ja rakastettu lapsonen muuttuu esihistoriallisia hirviöitäkin pelottavammaksi petikaveriksi. Alkuyöksi hän nukahtaa kuin pieni enkeli omaan huoneeseensa, mutta jokainen meillä asuva tietää, että pian se alkaa. Kaveri herää ja alkaa ulvoa. Aikansa sävellettyään hän lähtee tuskien taipaleelle kohti väsyneiden vanhempiensa sänkyä. Kesken matkan kaatuminen on hyvin todennäköistä ja silloin ulvonta ottaa ihan uuden äänialan haltuunsa ja äidin syli on välttämätön. Niin, on se muutenkin. Nostan pojan viereeni. Hän kömpii kainalooni. Oikein lähelle. Hän haluaa saman peiton alle. Kunnes hän ei haluakaan enää peittoa. Mutta haluaa olla kuitenkin todella lähellä. Silloin äitilläkään ei voi olla peittoa. Vilukissaäiti kiittää ja yrittää vain saada pojan uneen. Hengitys on raskasta ja toiveita on. Kunnes pieni käsi läsähtää keskelle äidin kasvoja. Pieni ääni kysyy "sä tee äi?".. "Äiti nukkuu, hyvää yötä." Pikkuruiset silmät menevät kiinni ja tyyppi pyrkii kyljelleen. Hänen tyylinsä on sangen miellyttävä. Niin pieneltä kuin se ahteri päiväsaikaan näyttääkään, niin yön pimeinä tunteina vauhdilla naamaan singottuna se saa aikaan yllättävän paljon kipua ja ison säikähdyksen. Jälleen kysymys.. "sä tee äi?".. Tässä vaiheessa äitiä ei enää naurata vaan kaikki on ihan hiljaista ja jälleen pieni ihmeemme rauhoittuu. Kunnes.. Nyt se peitto olisi kiva. Asettelen peiton hänen ylleen. "Anna.." tuumaa enkelimme ja hapuilee kättäni käteensä. Tunnustelen pientä kättä ja rakastan niin kovasti. Pieni palleromme. Pallero ei ole sitten kuitenkaan vielä valmis nukkumaan vaan alkaa leikkiä omasta huoneestaan mukanaan tuomillaan pienillä Transformers-hahmoilla. Pienet muoviset lelut kolisevat toisiinsa ja mieheni hengitys käy levottomaksi. Olisi mukavaa nukkua ennen aamun herätystä. Komennan poikaa laittamaan lelut pois. Kevyen väittelyn jälkeen lelut jäävät lepoasentoon ja pikkuinen yrittää jälleen nukahtaa. Ja nukahtaakin. Kun olen itse jossain unen ja valveen raja-alueilla, havahdun kaukaisuudesta kuuluvaan ähinään. Avaan silmäni ja huomaan kuopukseni taiteilevan etunojapunnerrusasennossa jalat sängyn reunalla. Seuraan tilannetta kunnes poika korjaa itse itsensä makuuasentoon ja rauha koittaa jälleen. Pian huomaan, että pojan tyyny viuhtoo huoneilmaa kasvojeni edessä. Huumori alkaa olla totaalisesti lopussa. Otan tyynyn pojalta ja asetan sen hänen päänsä alle. Nyt hän haluaa taas peiton. Otan kaverin kainaloon ja toivon lämpimän peiton rauhoittavan hänen elonsa. Ei, ei se rauhoita. Parin minuutin kuluttua peitto ei tunnu enää kivalta ja kaikki alkaa alusta. Parinkymmenen ringin jälkeen herätyskello soi ja on aika lähteä laittamaan esikoista koulumatkalle. Päivä alkakoon..

Tätä on jatkunut nyt sen 2,5 vuotta. Aluksi tilanne oli pahempi, nyt se raastaa aivoja enää 90%:n teholla. Muistini on huonontunut merkittävästi, enkä ole enää ihan varma, että onko tuo silmäpussit sitten kuitenkin tulleet jäädäkseen.

Poika on edelleen yhtä rakas kuin aina ennenkin, mutta joku roti tähän olisi ihan jees saada.

Torstaina sitten seuraava juttu :)

En todellakaan ihmettele, että tuolla naisella käy tukkaansa leikkoottamassa samoja ihmisiä kuin 30 vuotta sittenkin.

Toivon hänelle jatkoonkin menestystä ja kaikkea hyvää muutenkin :)

Lisää lehdessä :D

Kärsimme sekundäärisestä lapsettomuudesta pikkukakkosta yrittäessämme tasan kahden vuoden ajan. Se oli niin hirveää aikaa, että se henkinen kipu muuttui jo fyysiseksi. Sain onneksi valtavasti tukea lähipiiriltäni ja selvisin siitä. Ja se aika jopa johti siihen niin kovin kaivattuun lopputulokseen. Toki se lopputulos saisi nukkua vähäsen paremmin, mutta en nyt tässä lähde siitä vinkumaan.

Kun pikkukakkosella oli ikää 11kk, toivotimme tervetulleeksi kolmannen. Olisimme kaikesta valvomisesta huolimatta tehneet sen varmaan jo aikaisemminkin, mutta koska vauveli saapui maailmaan kiireellisellä sektiolla, oli annettava kropan toipua. Tuolla vauvelilla on ikää nyt 2v5kk.. Jokainen varmasti osaa laskea? Tässä sitä siis taas ollaan. Täytyy kyllä sanoa, että tie ei ole tällä kertaa ihan niin tuskainen vaikka onhan tässäkin itkuja itketty. Johtuneeko sitten siitä valvomisesta vai mistä, mutta nyt tuosta asiasta on jotenkin etäänpänä. Vauvauutiset ei satuta ihan niin paljoa, eikä arki ole yhtä kaipaamista.

Viime syyskuussa havahduin kerrassaan järkyttävään vatsakipuun. Luonnollisesti mies oli tuolloin työreissussa ja olin siis yksin lasten kanssa kotona. Sain heidät nukkumaan ja aloin vaikeroida.. No ei se siitä mihinkään helpottanut, joten ilta päätyi siskon ja hänen miehensä avustuksella päivystykseen. Aamulla totesivat, että olen raskaana.. Sen pienen hetken ehdin haukkomaan henkeäni ja ajattelemaan, että raskaus johtaisi lopulta vauvaan, mutta pianhan se ajatus levisi aivoihini.. Miksi sattuu näin? Itkin ja ulvoin hysteerisenä, kun lääkäri ilmoitti alkion olevan jossain missä sen ei pitäisi olla. Leikkauksessa veivät toisen munatorvenkin. Vatsaonteloon oli ehtinyt vuotaa 4,5dl verta. Hengenlähtökin siinä kaiketi oli lähellä.

Tuon kaiken käsittäminen ja käsitteleminen on ollut äärettömän vaikeaa. Läheisilleen sitä taakkaa ei haluaisi enää kaataa. Ovathan he jaksaneet jo yhden vauvanyritysprosessin ajan tukea. Ja jaksaisivat varmasti tämänkin, mutta itsestä se aihe tuntuu jo niin puhutulta. Sanat ovat samoja, mutta tuska on ihan tuore ja uusi.

Saimme alulle pienen ihmisen, joka ei sitten koskaan ihmiseksi päässyt kasvamaankaan. Esikoinen kysyi, että "missä se vauva nyt on?". Mitäs tuohon vastaamaan. "Roskiksessa kai". Vaikka eihän se vielä vauva ollut.. Vai oliko se? Raskausviikkoja oli leikkauspäivänä 5+6.

En osannut käsitellä koko asiaa itsekseni ja kävinkin kahteen kertaan psykologilla asian tiimoilta. En tiedä sainko avun sieltä vai mistä se tuli, mutta nyt tuntuu jo paremmalta. Mutta en tiedä olenko edelleenkään käsitellyt sitä. Itkuja tuntuu tulleen liian vähän.. Millä tuollaista mitataan? Mistä sen tietää, että on selvinnyt?

Vauvanyritysjutuissa on se hankaluus, että lopputulosta on mahdotonta tietää. Meneekö nämä yrityksen vuodet hukkaan vai onko tästä seurauksena pieni vauvalta haiseva tyyppi..? Jos sen voisi joku kertoa, niin jaksaisin paremmin. Välillä haluaisin jo lopettaa. Mutta sitten tulee taas se aika kuusta, kun toiveet heräävät. Sitten taas petyn ja itken. Ja sitten taas haluan luovuttaa.. Ja sitten taas... Uskomatonta tunteiden vuoristorataa ja aivan helvetin raskasta.

Niin.. Siksi sitä ei, Sara, sinulle kukaan kertonut, koska ei ollut mitään kerrottavaa. Olet mielettömän kaunis nainen, ja olet toki edelleen, älä käsitä väärin, mutta totuus on se, että oli mielettömän virkistävää kuulla rapakon takaa uutisia lahjakkaasta naisesta, joka ei muistuta luurankoa <3 Ymmärrän kyllä, että olet ylpeä muuttuneesta ulkonäöstäsi ja saavutuksistasi, mutta lihavaksi sinua ei olisi kutsunut kukaan aikaisemminkaan. Terveeksi.. kauniiksi.. mukavaksi vaihteluksi kylkiluiden keskellä ehkä.

Pientä pettymystä tuntien toivotan kuitenkin onnea <3 Ja toivon, että et koskaan julkaise kuvaa, jossa ne kylkiluut näkyvät. Ja ei, en ole itse lihava, normaali vain :D

Aviomiehellä oli eilen syntymäpäivä. Viikkoa aiemmin varasin lähikaupungista hotellihuoneen ja luonnollisesti odotin sitä lähestulkoon yhtä paljon kuin nainen odottaa lähestyvää kampaajallakäyntiä. Tai en tiedä kuinka lujaa naiset yleensä odottavat kampaajalle pääsyä, mutta koska minulla alkaa olla viime kerrasta 2,5 vuotta, niin saattaisin sellaistakin vähäsen kaivata. No mutta kuitenkin, pääsimme hotelliin! Kahdestaan! Toki mies teki hotellissa pari tuntia töitä, enkä minä uskaltanut juurikaan liikkua yksinäni missään sattuneesta syystä, joten eihän se nyt iiiiihan putkeen mennyt.. Mutta sain kuitenkin sushia, sain shoppailla, pääsin elokuviin (sinne jo miehen kanssa :D) ja juotiin jopa yhdet alkoholipitoiset juomat alakerran baarissa! Siellä viimeistään huomasimme, ettei meistä saisi alkoholisteja vaikka vesi loppuisi.

Ja mikä tärkeintä (tämä on julkinen lausuntoni ;)), saimme NUKKUA! Nukuimme aamupalankin ohi! Minä, kaikkien hotelliaamupalojen kuningatar, nukuin aamupalan ohi, eikä se edes haitannut pisaraakaan. Sänkykin oli laatua toinen-kääntyy-ja-toinen-jää-minuutiksi-lillumaan-ylös-alas, mutta sekään ei haitannut. Mukavaahan se oli puolison läsnäolo tiedostaa nukkuessaankin :D

Kotiin palasi hyvin levännyt ja onnellinen pariskunta <3 Toki iloa hieman himmensi se, että postilaatikossa odotti talomme pääsuunnittelijan lasku, jota nyt on 2,5 vuotta "odotettukin" :D

Kiitos siis anoppi, kiitos hotelli, kiitos aviomies, kiitos lapset (joista nuorempi tietysti nukkui mummansa kanssa yhdellä itkulla 13 tuntia..).. Tämä tuli tarpeeseen ja toteutuu tästä eteenpäin useamminkin <3

Hyvää uutta vuotta jokahittelle! Säästäkää raketinpaukutteluenergianne johku muuhun :D

Jouluaattona oli kuoron kanssa esiintyminen kirkossa. Ihana juhlallinen hetki. Kirkko oli täynnä ihmisiä ja oli niin ihanaa katsoa sieltä kuoron seasta niitä jouluisia ja onnellisia katseita. Ihmiset olivat selvästi päässeet tunnelmaan ja joulufiilis oli ihan käsinkosketeltavissa.

Mummolassa oli meidän esikoinen alkanut potea pientä päänsärkyä sillä välin, kun olin poissa. Tuota päivää oli odotettu jo kuukausitolkulla ja varsinkin se yksi tietty lelu oli aiheuttanut vatsanpuruja. "Saanko sen vai enkö saa..?" Ja kun se joulupukki vihdoin ja viimein tuli ja TOI KUIN TOIKIN sen tietyn ihanan lelun, niin hetken riemun jälkeen vetivät lapsosen kasvot vitivalkoisiksi, eikä aikaakaan, kun lounaaksi syöty jouluruoka näki jälleen päivänvalon. Ja ei kun kotia kohti.. Nuorimmainen luonnollisesti nukahti kotimatkalla, joten tiesin jo siinä vaiheessa illasta tulevat piiiiitkä. Seuraavan aamun kirkkoon herääminen kummitteli ihanasti mielessä.

Pääsimme laittamaan esikoista sänkyyn, niin oksennus tuli taas. Ei muuta kuin peti alakertaan olkkarin lattialle ja sanko viereen. Minä nukuttelin nuorimmaista yhteen asti yöllä. Ja sitten seuraavina tunteita lohduttelin esikoista, kun hänellä särki päätä ja valot ottivat silmiin. Valot.. silmiin... valonarkuus.. MIGREENI! Pojalla oli MIGREENIKOHTAUS! Lueskin netistä oireita ja nehän täsmäsivät täydellisesti. Pelko mahataudista oli siis turha. Poika heräsikin aamulla pirteänä, eikä edellisillan huonosta olosta ollut merkkiäkään. Äiti sitten taas.... Voi luoja mikä väsy! Kuudelta ylös ja kohti kirkkoa.. Tuntui kuin olisin ryypännyt kolme päivää putkeen. Kirkonpenkissä istuessa näkökenttä sumeni, enkä tiennyt pysynkö esiintyessä edes pystyssä. No, kaikki meni kuitenkin hyvin ja siunattu aviomieheni päästi minut kotiin palattuani nukkumaan. Onneksi olo alkoi helpottaa ja nyt vain nautin kiireettömyydestä. Esikoinen on biologisuutensa luona ja nuorimmainen leikkii noilla joulupukilta saamilla patterisyöpöillään. Onneksi olemme sentään vannoutuneita ladattavien paristojen käyttäjiä, joten morkkis ei ole niin järkyttävä.

Toivottavasti teillä oli kaikilla hitusen ihanampi joulu kuin meillä, mutta samaa rentoutta toivon teille nyt kuin mistä itse tällä hetkellä nautiskelen <3

Yksi rakennusajan pysyvistä asioista oli se fakta, että mies ei ollut kotona. Koskaan. Hän kuskasi tavaraa timpureille ja oli juoksupoikana joka suuntaan. Jollain konstilla raukka sai työpaikkansakin pidettyä. Mies oli aivan piipussa, mutta tietysti innoissaan. Toteuttihan hän pitkäaikaista haavettaan. Hän teki perheelleen kotia. Minä yritin pitää huolta siitä, että talon valmistuttua olisi sitten se perhe, jonka kanssa sinne muuttaakin :D Sanoinkin joskus, että oli hyvä rakentaa talo juuri tuossa vaiheessa. Meillä oli seurustelua takana vasta n. neljän vuoden verran ja häätkin siinä samassa sotkussa. Elimme eräänlaista kuherruskuukautta, jolloin ollaan ystävällisiä toisilleen ja halutaan pitää huolta rakkaan mielenterveydestä. Kymmenen vuoden kuluttua tilanne olisi saletisti eri..

Keittiösuunnittelu oli varmaankin pahinta kaikesta. Minkä väriset kaapit, millaiset vetimet, kuinka isoa, montako, mitä.. Voi luoja, ettei olisi voinut enää vähempää kiinnostaa. Onneksi oli mies, jota kiinnosti ja joka osasi tehdä hyviä valintoja :)

Ennen muuttoa, viimeisimmilläni raskaana, kuorin, hioin ja maalasin kattolankut, maalasin pojan huoneen seinät ja katon, maalasin eteisen seinät ja katon, maalasin tuvan puolen paneelit, tein kaiken minkä suinkin jaksoin. Muutto tapahtui n. viikkoa ennen pojan syntymää. Siinä vaiheessa pesuhuoneen kaapit olivat vielä muoveissa tuvan puolella. Yhtään listaa ei ollut missään ja sähkömieskin tuli tekemään töitään, kun imetin vauvaa sohvalla.

Nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin, on sentään saatu pesuhuoneen kaapit paikoilleen ja olen jopa saanut joitain listoja laitettua, mutta aika hiljaista on ollut. Päädyimme saamaan hyvin allergisen vauvan, joka on tehnyt vanhempiensa yöunille ja jaksamiselle luultavasti jo pysyviä vaurioita. Lattialankut on kiristämättä, nurkkalaudat laittamatta, sauna rakentamatta.. Ei siinä mitään jos se olisi itselle ok, mutta minä taas olen tyyppiä, joka ei kestä keskeneräisyyttä ympärillään <3 Välillä on aikoja, joilloin kaikki tuo häiritsee vähemmän, mutta suurimmaksi osaksi keskeneräisyys aiheuttaa melkoista tuskaa. Mies on ollut vuoden aikana yli 100 päivää työreissussa, joten melkoinen soppa tässä on tullut keitettyä :D

Kaippa se riittää, että voi sitten eläkepäiviään juhlistaa vastavalmistuneessa saunassa :D

Että onnea vain kaikille rakentajille, jotka valitsevat kodikseen jotain muuta kuin sen avaimet-kunnolla-käteen-vaihtoehdon :D