Näin se menee. Äibällä koittaa töihinpaluu elokuussa. Onhan tuohon toki vielä matkaa, mutta kyllä vain, sinne se ajatus karkailee jo otsalohkoon. Pian se koittaa. Lapset hoitoon ja äiti töihin. Ruuhkavuodet.

Olen yrittänyt ihan tosissani ansaita paikkani tässä kotiäidin roolissani. Vaikka verkkareissa kuljenkin ja saatan pestä hampaani vasta puoli kahdeltatoista, niin olen silti ollut todella toimelias ja yrittänyt vikisemättä hoitaa kaikki kotityöt. Olen yrittänyt nauttia kiireettömistä aamuista hymyssä suin, mutta toki aamujani syö ne huonosti nukutut yöt. Olen todella harvoin pirteä. Kahvia menee enemmän kuin kehtaan lääkärille kertoa. Mitä jos tuo yöhommeli jatkuu vielä elokuussa? Millainen esimies antaisi minun tehdä sähkösuunnitelmia tässä kunnossa? Olikos se niin, että jäätävä väsy vastasi jopa jotain promilleja..? Voi olla, että esimiehen odottama pirteä ja kaikenkestävä äiti-ihminen ei ihan vastaa häneen kohdistettuja odotuksia. No mutta josko nyt kuitenkin lähdettäisiin siitä, että tämä meidän tilanne muuttuu normaaliksi vielä ennen töihinpaluuta.

Taloudellisestihan tämä tilanne on ollut yhtä kannattavaa kuin kielen tuikkaaminen metalliputkeen kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Mutta sitten noin muuten.. Voiko olla mitään kannattavampaa kuin kasvattaa itse omat lapsensa? Antaa nuoremmalle itsensä aivan täysin ja odottaa esikoista kotiin koulusta. Saamme tehdä läksyt yhdessä ja voimme tarttua ajan kanssa asioihin, jotka tuntuvat hankalilta. Kuopuksen kanssa käymme viikoittain srk:n päiväkerhossa, mutta muuten elämme kuin pellossa.

Olen myös löytänyt uusia harrastuksia, joihin pystyn paneutumaan vaikkei lapset hoidossa olekaan. Kirjoitan paikallislehteen, käyn kirkkokuoroharjoituksissa, kuvaan.. Olen saanut jopa pientä lisätienestiä. Noista jää väkisinkin osa pois syksyllä.

Kuinkas esikoinen..? Hänenkin pitää alkaa kulkea aamu- ja iltapäivätoiminnassa. Päivistä tulee pitkiä. Ja meneehän noihin hoitopaikkoihin rahaakin taas. Toki palkkanikin on hieman erilainen.

Ikävä siinä ainakin tulee.. Joku muu laittaa mukulani nukkumaan. Joku muu ruokkii ja pukee hänet. Saako hän tarpeeksi huomiota? Saako hän olla sylissä? Mites esikoinen.. Ehdinkö enää kysyä, että mitä hänelle kuuluu? Olemmeko edelleen yhtä läheisiä?

Päässä on miljoona kysymystä ja aikahan se on, joka nuo vastaukset näyttää.

Sekavaa tekstiä, mutta sekavia ovat ajatuksetkin. Vaikka olenkin äärettömän kiitollinen siitä, että tämä yli kolmen vuoden kotona oleminen on ollut minulle mahdollista, niin silti se töihinpaluu tulee liian nopeasti. Haluaisin lisää aikaa lasten kanssa. Haluaisin olla heidän kanssaan vielä.